Yhtenä aamuna heräsin ovikellon soittoon. Aamu- unisena kömmin avaamaan vanhan, puisen ja natisevan ulko- oveni. Hämmästykseni huomasin huoltomiehen seisovan edessäni miehekkäänä ja ylväänä, mutta kuitenkin hentona ja maailman hylkäämänä yksilönä. Punoitus hänen silmissään kuvasti kyyneleiden virtaa, joka oli hetkeä aikaisemmin vuolaana valunut hänen silmistään. Hän oli tulossa ilmaamaan pattereitani talvea varten. Kysyin: ”Ottaisitko kahvia, jos keitän?”. Huoltomies nyökkäsi ja sanoi kiitos nyyhkyttäen. Kahvin valmistuttua istuimme vieretysten keittiöpöytäni ääreen ja aloitimme keskustelemaan. Kysyin häneltä onko kaikki hyvin vaikka tiesin jotakin olevan vialla. Mies purskahti vuolaaseen virtaan aivan kasvojeni edessä. Nostin käteni hänen olkapäälleen ja sanoin; ”Anna kaiken tulla ulos, se helpottaa”. Hän nosti painoksissa ollutta päätään ja kurottautui huulieni läheisyyteen. Huulemme kohtasivat ja hän suuteli minua intohimoisesti. Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun sydämeni jyskytti hullunlailla ja housuissani samaan tahtiin. Ei aikaakaan, kun suuntasimme makuuhuoneeseen ja harrastimme tunteja kahden miehen läheistä ystävyyttä. Lopulta mies vain antoi poskipusun minulle, puki päällensä, kiitti ja lähti. En ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, vaikka menetin sydämeni tälle komealle haalaripukeiselle miehelle. Ei ole tapaistani suunnata suinpäin intiimiin kanssakäymiseen, mutta mitään en kadu.
– Kokkiblogi